Somekielto ei ratkaise aikuisten rakentamia ongelmia

Sosiaalisen median ongelmat ovat nousseet yhä voimakkaammin esille. Vaikka asia ei mediakasvatuksen ammattilaisia – jotka lähtökohtaisesti aina arvioivat mediakulttuurin mahdollisuuksia ja haasteita kriittisesti – yllätä, ongelmiin suhtautuminen herättää hämmästystä. 

Ongelmiin ei nimittäin esitetä ratkaisuksi riittävää panostamista mediakasvatukseen ja sosiaalisen median kehittämistä vaan sen kieltämistä lapsilta ja nuorilta. 

Kielto on helppo ratkaisu, mutta harvoin toimiva

Ymmärrän ehdotusta sosiaalisen median kieltoon, sillä se on houkuttelevan helppo ratkaisu. Kieltämällä nuorilta pääsy sosiaaliseen mediaan voidaan ajatella, etteivät he kohtaisi  riippuvuutta aiheuttavia algoritmeja, seksuaalista häirintää, disinformaatiota, groomingia, vihapuhetta, ja kaupallista manipulointia.

Kielto on kuitenkin näennäisratkaisu, jolla itsellään on kielteiset seurauksensa. 

Australian kokemukset viittaavat, että kielto toimii varsin huonosti. Kun ryhmä australialaisia tutkijoita kysyi 10–16-vuotiailta nuorilta kiellon vaikutuksista, vain joka neljäs nuori kertoi kiellon vaikuttaneen heidän sosiaalisen median käyttöönsä merkittävästi. Kiellosta huolimatta suurin osa nuorista voi siis edelleen altistua kaikille edellä mainituille ongelmille. 

Haaste tässä kuitenkin on, että kiellon jälkeen aikuisilla ei ole samalla tavalla tarvetta ottaa lapsia ja nuoria huomioon niin palveluiden suunnittelussa ja niiden turvalliseksi tekemisessä (koska nuoret eivät niitä käytä) kuin heidän osaamisensa vahvistamisessa (koska eiväthän nuoret tarvitse taitoja mediaympäristöihin, joita eivät käytä). 

Kasvatuksesta valvonnaksi?

Kielto vaikuttaa samalla myös aikuisten ja lasten ja nuorten väliseen kasvatussuhteeseen. Kun kielto on voimassa, aikuisten rooliksi tulee valvoa kiellon noudattamista, ei tukea nuorten turvallista mediankäyttöä ja osaamisen kehittymistä. 

Kasvattaja ei voi lähtökohtaisesti valita, mitä kieltoja noudatetaan ja mitä ei. Pahimmassa tapauksessa samalla vastuu ongelmista siirtyy lapselle ja nuorelle. Mikäli nuori kiellosta huolimatta kohtaa sosiaalisessa mediassa ongelman, syynä on kiellon rikkominen, ei varsinainen ongelman aiheuttaja.

Kielto heikentää nuorten luotettavan tiedon saantia ja yhteiskunnallista osallisuutta 

Edellä mainitun australialaisten tutkijoiden julkaiseman selvityksen mukaan niistä nuorista, joihin kielto vaikutti, puolet kertoi, että heidän uutisten seuraamisena väheni samalla. He eivät siis siirtyneet “perinteisiin” uutislähteisiin. Samalla tavalla Suomessa tiedetään sosiaalisen median olevan merkittävä uutisten ja luotettavan tiedon lähde nuorille. 

Kyse ei ole myöskään vain osallisuudesta tietoon vaan laajemmin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Suomessa nuorisotutkijat ovatkin varoittaneet sosiaalisen median kiellon vähentävän nuorten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Tilanne on paradoksaalinen. Yhtäältä Suomessa on vuosikymmeniä panostettu yhteiskunnan digitalisaatioon; viimeisimpänä kansalaisille suunnattu viranomaisviestintä muutettiin sähköiseksi. Toisaalta nuoret halutaan pois digitaalisen viestinnän alustoilta.

Aitoihin ongelmiin aitoja ratkaisuja

Sosiaalisen median ongelmat ovat vakava asia, mutta mikäli ratkaisuna esitetään kieltoa nuorille, nuoret näyttäytyvät ongelmana. Ongelma ei kuitenkaan ole nuorissa vaan siinä, millaiseksi aikuiset ovat teknologian itse luoneet.

Mediakasvatuksen yksi lähtökohta on tunnistaa mediakulttuurin konstruktiivisuus, eli kuinka ihmisten tekemät valinnat vaikuttavat siihen millaiseksi median sisällöt, palvelut ja alustat muodostuvat, millaisia lähtökohtia valintojen taustalla on ja millaisia seurauksia niillä saattaa olla. Se millainen mediakulttuuri tällä hetkellä on, ei siis ole mikään muuttumaton luonnonvoima vaan kokoelma erilaisia ihmisen tekemiä tuotoksia. 

Se, että mediakulttuurin ongelmien perusteella halutaan rajata nuoret palveluista pois, sen sijaan, että samalla panostuksella ja pieteetillä pyrittäisiin vaikuttamaan teknologian toimintaan – eli varsinaisten ongelmien lähteeseen – vaikuttaa piittaamattomuudelta, voimattomuudelta ja osaamattomuudelta.

Aitoja ratkaisuja olisivat esimerkiksi nykyisten alustojen velvoittaminen turvallisempaan suunnitteluun, kokonaan uusien ja eettisempien palveluiden luominen, läpinäkyvämmät suosittelualgoritmit, alaikäisten parempi suojaaminen kaupalliselta vaikuttamiselta, tehokkaampi puuttuminen häirintään, mediakasvatuksen vahvistaminen kodeissa, kouluissa ja nuorisotyössä sekä ammattilaisten oman medialukutaito- ja mediakasvatusosaamisen vahvistaminen. Tällöin vastuu ei siirtyisi lapsille ja nuorille, vaan niille aikuisille, instituutioille ja yrityksille, jotka mediaympäristöjä rakentavat ja säätelevät.

Se, että aikuiset epäonnistuvat turvallisen mediaympäristön rakentamisessa, ei oikeuta lasten ja nuorten oikeuksien rajoittamista.