Ihminen ei saa unohtua digikeskustelusta

27.11.2023

Puheenvuorossa tutkijatohtori Mikko Meriläinen pohtii vilkkaana käynyttä julkista keskustelua puhelimen ja sosiaalisen median käytön rajoittamisesta. Huoli rapistuvasta keskittymiskyvystä, disinformaation leviämisestä ja turvallisesta verkkoympäristöstä ovat aiheellisia, mutta lisäksi Meriläinen on huolissaan kömpelöstä keskustelusta, jossa usein unohdetaan netin ja sosiaalisen median monimutkainen suhde ja kietoutuminen osaksi kaikkea arkeamme.

Mikko Meriläisen puolilähikuva

Kirjoittaja

Mikko Meriläinen on nuorten digitaaliseen pelaamiseen erikoistunut tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Hän kuuluu myös Mediakasvatusseuran hallitukseen.

 

Vuoden 2023 julkista keskustelua kännyköistä ja sosiaalisesta mediasta ovat hallinneet huoli ja rajoittaminen. Etenkin Tik Tok ja koulujen kännykkäkäytännöt ovat nousseet pinnalle, hallitusta myöten. Huolta korostavassa keskustelussa on välillä hämmentävänkin paljon menneiden aikojen, tässä tapauksessa muinaisen 2010-luvun, sävyjä.

Olen itsekin välillä huolissani – on ilmeistä, että kouluissa ei ole löytynyt sopivia sääntöjä puhelinten käyttöön. Disinformaatio, rapistuva keskittymiskyky, verkkovallan keskittyminen ja netin turvallisuus mietityttävät nekin säännöllisesti. Vähintään yhtä paljon, toisinaan enemmänkin, huolettaa kuitenkin aiheen kömpelö käsittely. Keskustelussa tunnutaan usein lähtevän liikkeelle kuvitelmasta, jossa netti ja sosiaalinen media eivät olisi tiiviisti kietoutuneet arkiseen olemiseemme, melkein kehdosta hautaan. Tätä monimutkaista suhdetta ja sen merkityksiä luodataan varsin harvoin. Sen sijaan sanotaan jotain löyhää aivojen palkkiojärjestelmästä, dopamiinista, algoritmeista: minkäs teet kun näitä on.

On paradoksaalista, että kauhistellessamme digitaalisen median valtaa, annamme sille valtaa. Moni suurempi kysymys jää helposti käsittelemättä, koska digitaalinen media on houkutteleva paitsi sisällöiltään, myös selittäjänä. Keskittymisvaikeudet koulussa? Kännykät. Kehonkuvaongelmat? Instagram. Syrjivän politiikan suosio? Tik Tok. Ruuhkavuosiaikuisen väsymys, hukkaan valuva aika, syyllisyys? Algoritmit. Mietin usein, kuinka vähälle mediakasvatus, jonka tehtävänä on nimenomaan auttaa ihmisiä mediamaailman karikoissa, tuntuu tässä keskustelussa jäävän.

En ole itse mikään stoalainen itsekurin perikuva. Helmasyntini on sukeltaa välillä YouTube- kaninkoloihin, kun pitäisi olla jo nukkumassa. Algoritmi tosiaan toimii, houkuttaa ja koukuttaa, ja huomaan katsovani videoita tuntikausia: nikkarointiohjeita, vinkkejä miniatyyrimaalaajille, rakeisia VHS-digitointeja 1990-luvun alun vapaaotteluista. Digitaalisen kulttuurin tutkijalle ja mediakasvattajallekin itsekontrolli nettisisältöjen suhteen on vaikeaa.

Kyse ei kuitenkaan ole vain toimivasta algoritmista. Olen aina pitänyt yökukkumisesta, ja videoiden katselu on hauskaa. Pääsen irti työasioiden miettimisestä ja stressistä, opin uutta sälpettä harrastuksiini liittyen ja nauran tyhmille huumorivideoille. Joskus liian pitkän session jälkeen olo on tylsistynyt, joskus onnellinen, toisinaan syyllinen ja harmistunut. Työkuormituksen kasvaessa myös videosessiot pitenevät ja yöt venyvät, toisaalta näin voi käydä myös lomalla, kun kerrankin antaa itselleen luvan. YouTube ja muut somealustat ovat osa arkista olemistani hyvässä ja huonossa. Olisi virheellisen yksinkertaistavaa kuitata tämä sillä, että suosittelualgoritmi on hyvin suunniteltu ja lyhyet videot kutittelevat aivojen palkintojärjestelmää. Se on toki osa kokonaisuutta, mutta entä kaikki muu?

Teknodeterministisessä puheessa ihmisen rooliksi jää olla lastu digilaineilla. Turvaa haetaan EU-tason sääntelystä, vanhan Nokia-puhelimen digiaskeesista, jopa lainsäädännöstä. Ei vain lasten kohdalla, vaan myös itsemme, oletettavasti ihan skarppien aikuisten. Sääntelyllä voidaan ja täytyykin suitsia kaupallisten mediajättien toimintaa. Ne eivät kerää meistä tietoa hyvää hyvyyttään – intressinä on taloudellinen menestys, ei ihmiskunnan hyvinvointi. Siihen, miten ja mihin kerättyä tietoa käytetään, on syytä suhtautua erittäin kriittisesti. Samalla on kuitenkin myös tunnistettava sääntelyn ja kieltojen rajat ja niiden houkutukset, eroteltava toisistaan tutkimustieto, mediapaniikki ja populismi. Helpot ratkaisut koukuttavat nekin.

Ihminen ei saa unohtua keskustelusta. Teemme digilaitteiden ääressä päivittäisiä valintoja, niin aikuiset kuin lapsetkin, ja nämä valinnat vaativat tuekseen ymmärrystä itsestä, digitaalisesta mediasta ja näiden suhteesta. Sosiaalinen media suunnitellaan houkuttelevaksi, mutta niin suunnitellaan perinteinenkin media, mainokset ja jokseenkin kaikki kaupallinen: kiinnostuksen herättäminen on elinehto. Emme silti lue kaikkea, tilaa kaikkea, osta kaikkea, syö kaikkea. Kaupallisten ja poliittisten voimien keskelläkin ihminen voi yhä olla kriittinen, toimia ja vaikuttaa. Tämä viesti on itselleni mediakasvatuksen kaikkein keskeisin anti: muistutus siitä, että ihminen ei ole voimaton.

Maailma on muuttunut netin ja somen myötä perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti, ja sen kanssa on pakko oppia olemaan ja elämään. Taikasauvaa harmoniseen elämään ei ole, eikä mikään yksittäinen tekijä tule ratkomaan kaikkia digitaaliseen mediaan liittyviä ongelmia. Koska yrittää kuitenkin täytyy, maailman ja ihmisen monimutkaisuuden hyväksyminen on hyvä lähtökohta. Kukaan meistä ei ole tyhjä taulu, jonka algoritmit kirjoittavat mielensä mukaan uusiksi, vaan media kiinnittyy aina omiin kokemuksiimme maailmasta. Jos ja kun ollaan huolissaan siitä, kuinka digitaalinen media meihin vaikuttaa, katse kannattaa välillä kääntää mediasta meihin.