Hyötyjen ja haittojen tuolle puolen

Julkista keskustelua pelaamisesta on pitkään hallinnut kaksi monesti toisilleen vastakkaisiksi asetettua näkökulmaa: hyödyt ja haitat. Molemmat ovat sinänsä niin yhteiskunnallisesti kuin arkielämän näkökulmasta perusteltuja. Pelit ovat yleinen osa eri ikäisten arkea ja näkyvät monin tavoin jokapäiväisessä elämässä niin kodeissa kuin kouluissa. Pelit ja pelaaminen nähdään milloin nuorison turmelijana, milloin oppimisen, työnteon ja ajattelun mullistajana.

Vaikka hyöty- ja haittakeskustelulla on paikkansa, riskinä on pelikeskustelun typistyminen siihen. Syitä voi hakea historiasta, sillä hyötyajattelu on osittain noussut vastaamaan jo 1970-luvun lopulta esitettyihin huoli- ja haitta-argumentteihin: ei pelaaminen ole haitallista, vaan hyödyllistä! Sen lisäksi, että nämä kaksi asiaa eivät ole toisilleen vastakkaisia, peleihin ja pelikulttuureihin liittyy paljon muutakin, joka jää keskustelussa hyöty- ja haittanäkökulmien varjoon.

Pelikulttuureihin sisältyy valtavasti tarkasteltavaa. Oli kyseessä sitten pelien poliittisuus, pelisuunnittelun etiikka, pelaaminen suoritusyhteiskunnan vastapainona tai nuorten itsenäistymisen ja toimijuuden alustana, massiivisesta ilmiöstä löytyy kiinnostavia tulokulmia, jotka pakenevat yksinkertaista hyöty-haittajaottelua. Monen muun kulttuurin muodon kohdalla ollaan paljon pidemmällä – jalkapallon tai teatterin rutistaminen kompaktiksi hyötyjen ja haittojen puntaroinniksi on jo lähtökohtaisesti outo ajatus.

Pelaamiseen liittyy huiman suuria kysymyksiä. Onko viihde arvokasta? Mihin nuoren tai lapsen on sopivaa käyttää aikaansa, entä aikuisen tai ikäihmisen? Pitääkö kaikesta tekemästämme olla meille tai ympäröivälle maailmalle mitattavaa hyötyä? Hyöty- ja haittakeskustelu on keskustelua esimerkiksi näistä aiheista, mutta tämän tason käsittely on toistaiseksi jäänyt vähäiseksi. Ei jokaisen nettiuutisen tarvitse toki sukeltaa pohtimaan mitä hyvä elämä on, mutta ei siitä toisaalta haittaakaan olisi.

Suunta tuntuu kuitenkin olevan parempaan päin. Mediassa pelit nostetaan aiempaa useammin esiin muutenkin kuin kauhu- tai sankaritarinoina. Peliarvostelut ovat nousseet kulttuurisivuille, eri ikäryhmien pelaamista on puntaroitu, ja ylipäänsä pelien kietoutumista arkeemme on pohdittu aiempaa syvällisemmin. Osa tästä on todennäköisesti itsestään tapahtuvaa kehitystä pelaamisen aseman vakiintuessa, osa taas erilaisten tahojen, esimerkiksi kirjastojen, nuorisotoimen, järjestöjen ja yksilöiden pelikasvatustyön tulosta.

Monipuolisempaa ja -äänisempää pelikeskustelua kaivataan monesta syystä, ei vähiten pelisivistyksen laajentamiseksi. Pelikulttuurit pitävät sisällään huikean määrän monenlaisia ilmiöitä, myös hyödyllisiä ja haitallisia, jotka elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Jotta voimme ymmärtää näitä ilmiöitä ja luovia pelikysymysten parissa, tarvitsemme uutta tietoa ja monipuolisia näkökulmia täydentämään ymmärrystämme ja ruokkimaan uteliaisuuttamme.

Pelikulttuureissa on niin peli- ja mediakasvatuksen, tutkimuksen kuin julkisen keskustelunkin näkökulmasta vielä paljon työsarkaa. Pelikulttuurien kiperät kysymykset eivät ratkea itsestään, ja niitä pohtiessamme päädymme kuin varkain paljon suurempien kysymysten äärelle. Parhaimmillaan pelaamisesta keskustelu on keskustelua ihmisyydestä, hyötyineen ja haittoineen.