Kohti kulttuurisensitiivistä mediakasvatusta

Monikulttuurisesta nuorisotyöstä on puhuttu pitkään, mutta sen rinnalla on alettu puhua myös kulttuurisensitiivisestä työstä tai työotteesta. Mediakasvatusseuran ja Pakolaisnuorten tuki ry:n yhteisessä Muiden mediasta meidän mediaksi -hankkeessa käytettiin aluksi ilmausta monikulttuurinen mediakasvatus, mutta toiminnan edetessä päädyttiin puhumaan monikulttuurisuuden sijaan kulttuurisensitiivisyydestä. Sensitiivisyydessä sanana korostuu pyrkimys kuuntelemiseen, oppimiseen ja ennakko-oletusten välttämiseen.

Hankkeessa toteutetuissa nuorten työpajoissa on kehitetty mediakasvatusmenetelmiä, jotka on koottu Muiden mediasta meidän mediaksi – Kulttuurisensitiivisen mediakasvatuksen oppaaseen. Kulttuurisensitiivisessä mediakasvatuksessa lähtökohtanamme on ollut huomioida moninaisuus mediassa. Median representaatioita tarkasteltaessa suomalainen mediakenttä näyttää edelleen hyvin valkoiselta, vaikka asiaan on alettu hitaasti kiinnittää enemmän huomiota. Ketkä näkyvät ja kuuluvat suomalaisessa mediassa ja millaisia mediarepresentaatioita eri ryhmistä ja yhteisöistä tuotetaan? Keitä kannustetaan tuottamaan omaa mediaa?

Nuorille suunnatuissa mediatyöpajoissa on kiinnitetty huomiota sekä mediakuvastoon että siihen, ketkä mediaa tuottavat. Hankkeen alusta lähtien on kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, keitä kutsutaan työpajoihin vieraiksi ja millaisia esimerkkejä nostetaan esiin mediasta. Työpajoihin nuoria mentoroimaan on kutsuttu media-alan ammattilaisia, jotka voivat olla samaistuttavia esikuvia ja kannustaa oman median tuottamiseen. Mediamentorit ovat olleet itse maahanmuuttaja- tai pakolaistaustaisia taikka ruskeita ja mustia suomalaisia, ja heidän kanssaan on yhdessä mietitty työpajojen sisältöjä. Tämän lisäksi työpajojen sisällöistä on keskusteltu nuorten ja nuorisotyöntekijöiden kanssa. 

Nuorilta on kysytty eri tilanteissa, millaisia vieraita he haluaisivat mukaan mediatyöpajoihin ja mitä aiheita he haluaisivat käsitellä. Nuorten kuunteleminen on tärkeää paitsi osallisuuden näkökulmasta myös proosallisemmista syistä. Jos aihe ei kiinnosta, nuoret äänestävät jaloillaan tai keskittyvät työpajan aikana muuhun kuin käsillä olevaan aiheeseen. Usein suoraankaan kysymällä kiinnostuksen kohteista ei välttämättä saada kuin ympäripyöreitä vastauksia. Nuorten kuunteleminen vaatii tässä ja monessa muussa asiassa luottamuksen rakentamista. Hankkeessa Tampereella työskentelevä Inka Kiuru kertoo kokemuksistaan nuorten kanssa:

Olemme pyrkineet haistelemaan nuorten toiveita ja tarpeita. Nuorilta ei välttämä aina nouse suoraan esimerkiksi jotain menetelmää, kuten podcastin tai videon tekoa, mutta aihepiiri voi nousta, ja sitten voi ehdottaa, että tehdään tästä haastattelu podcastin tai videon muotoon. Esimerkiksi työpajassa tekemämme vastapuhetta vihapuheelle sisältävän videon ajatus lähti siitä, että joku nuori totesi “vitsi kun meitä aina esitetään tietynlaisessa valossa”. Työpaja voi lähteä kehittymään yhdestäkin lauseesta. Lisäksi mentorin mukaan tulo vahvistaa sitä, että vastataan oikeaan tarpeeseen. Nuorten tarpeiden kuuntelemiseksi on pidettävä korvat höröllä ja tartuttava aiheisiin, jotka puhuttavat nuorten kanssa rennommissa merkeissä.

Avoimissa työpajoissa haasteena on ollut osallistujien vaihtuminen ja jatkuvuuden luominen. Oman lisänsä on tuonut korona-aika, jonka takia työpajoja on jouduttu perumaan, lykkäämään ja siirtämään verkkoon. Silti myös poikkeusoloissa järjestetyissä työpajoissa on saatu onnistumisen kokemuksia yhdessä nuorten kanssa, kun on esimerkiksi päästy kuvaamaan TikTok-videoita nuorten ihaileman somepersoonan kanssa tai nauhoitettu minipodcastia itse valitusta teemasta.

Harva nuorten ryhmä on veistetty yhdestä puusta. Jokaisessa ryhmässä on moninaisuutta ja sisäisiä eroja esimerkiksi iässä, sukupuolessa, kielitaidossa tai digitaidoissa. Huomioimalla näitä eroja voidaan toiminnasta pyrkiä tekemään lähestyttävämpää ja turvallisempaa eri taustoista tuleville nuorille. On esimerkiksi aivan eri asia suunnitella työpajatoimintaa viime kesänä maahan muuttaneen kuin lapsesta asti Suomessa asuneen nuoren kanssa.

Hankkeen aikana olemme pohtineet mediakasvattajien ja muiden media-asiantuntijoiden, nuorisotyöntekijöiden ja nuorten itsensä kanssa sitä, millä sanoilla ja termeillä on paras puhua eri ilmiöistä maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyen. Eri alojen ammattilaisillakaan ei ole aina tietoa siitä, miten asioista pitäisi puhua. Yhtä kaikkia ihmisiä tai ihmisryhmiä kuvaavaa sanaa ei ole olemassa, ja tässä itsemäärittelyn tärkeys astuu kuvaan. Ennen työpajoja pyysimmekin esimerkiksi niissä vierailevia mediamentoreita kertomaan omin sanoin, miten he haluavat itseään kuvattavan.

Maryan Abdulkarim muistuttaa tuoreessa kirjoituksessaan, että moninaisuudessa ei ole kyse pelkästään vähemmistöjen representaatioista. Elämme moninaisessa yhteiskunnassa, ja eri medioissa kerrotut tarinat joko heijastelevat tai peittelevät tätä todellisuutta. ”Tarinat inhimillistävät ja yhdistävät meitä, näin yleisesti ajatellaan, ja tarinoiden moninaisuus auttaa meitä sekä löytämään itsemme ja omat tarinamme että kokemaan itsemme nähdyksi yhteiskunnassa”, Abdulkarim kirjoittaa.

Mediakasvatuksen ja nuorisotyön piirissä on vielä tehtävää, jotta ne alkavat heijastella sitä moninaista yhteiskuntaa, jossa elämme. Rakenteelliset muutokset vaativat työtä ja aikaa, mutta voivat alkaa pienestä. Tarjoamalla nuorille välineitä omien mediasisältöjen tuottamiseen sekä vahvistamalla heidän medialukutaitojaan tehdään työtä sen eteen, että yhä useammalla olisi riittävästi valmiuksia ja taitoja mediakulttuurissa elämiseen. Arjen muuttuessa yhä mediavälitteisemmäksi mediataidot tukevat yksilön hyvinvointia ja tukevat osallisuutta ja osallistumista yhteiskuntaan.