Kohti helppokäyttöisiä oppimisympäristöjä

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen termistä oppimisympäristö? Liitätkö siihen kenties etuliitteen ”digitaalinen” vai pohditko lapsuudesta tuttua luokkahuonetta tai kyläkoulua? Toinen on ykkösiä ja nollia ja toinen on jotain, jota voi koskettaa ja kokea. Jos olet samanikäinen kuin tämän puheenvuoron kirjoittaja, saatat erotella nämä kaksi asiaa sähköisiksi ja fyysisiksi oppimisen paikoiksi. Koulu on rakennus ja internet kasa loputtomia kaapeleita tuolla jossain.

Digitalisaation myötä nämä kaksi ympäristöä ovat jo pitkään lähestyneet toisiaan ja monelle oppimisympäristöt tarkoittavat vain kännykän kautta käytettäviä palveluita. Jokainen katsottu video, kuunneltu podcast ja luettu artikkeli on oppimista, joka ei vaadi ympärilleen formaalia koulurakennusta. Koska oppimista voi tapahtua kaikkialla, laajenee oppimisympäristön käsite kuin vahingossa kattamaan esimerkiksi koko kaupungin.

Oppimisympäristöjä ja -työkaluja pohtiessa digitaalisuus ei ole itseisarvo vaan mahdollistaja. Kännykät ja läppärit voi jättää kotiin, kun lähtee metsään rentoutumaan ja oppimaan ihmisenä olemisesta. Jos kuitenkin päätät ottaa älylaitteen mukaan, voit helpommin tunnistaa kasveja, navigoida päämäärään ja tallentaa muistot pilveen koulussa tutkittavaksi. Fyysisestä kokemuksesta syntyy digitaalinen jälki, jonka toteuttamisessa oppija on aktiivinen tekijä. Kaverille jaetulla kokemuksella todistetaan osaamista, edesautetaan oppimista muualla ja samalla sivistetään myös muita kanssaihmisiä.

Opetusteknologialla on kuitenkin matkaa metsän ja luokkahuoneen toimintavarmuuteen. Se käyttäjäystävällisyys ja yksinkertaisuus, joka leimaa kalifornialaisen omenakauppiaan tuotteita, ei valitettavasti aina ole siirtynyt kuluttajapuolelta opetusmaailmaan. Etäopetukset alkavat aina tutuilla ”hei kuuluuks mun ääni” -kysymyksillä, oppimistyökalut vaativat kolme sisäänkirjautumista ja omassa läppärissä ei ikinä ole sitä oikeaa liitintä uuteen hienoon näyttöön. Ehkä on vain helpompi ottaa paperia, kynä ja toimia niin kuin aina ennenkin on toimittu. On vaikeaa muuttaa toimintakulttuuria, jos käytössä oleva oppimisympäristö ei ole valmis muutokseen.

Samalla kuitenkin ymmärrämme, että vanhaan maailmaan jääminen ei ole vaihtoehto. Ja vaikka koulumuseon luokat ovat sympaattisia, eivät ne edusta sitä maailmaa, johon mediakasvatamme lapsia. Olisi oikku ajassa ja paikassa, jos koulu instituutiona jäisi digitalisaation ulkopuolelle. Mikä siis ratkaisuksi?

Entäpä jos panostaisimme loppukäyttäjän kokemukseen ja siihen tunteeseen, joka syntyy, kun oppija astuu tai kirjautuu oppimisympäristöön. Lohkoketjut, langattomuus, tekoäly ja adaptiiviset yksilölliset oppimispolut ovat jo täällä ja tulevat muuttamaan käsityksemme oppimisesta. Emme kuitenkaan pääse nauttimaan niiden tuomista eduista, jos kone käynnistyy minuutteja ja jokaiseen palveluun tarvitaan oma salasanansa. Helppokäyttöisyys, saavutettavuus ja yksinkertainen eivät välttämättä myy Edtech-pöhinöissä, mutta ovat samalla lähtökohta oppimisympäristöjen kehitykselle. Toimivat laitteet, luotettava infrastruktuuri ja oppijalähtöiset järjestelmät ovat perusta toimivalle digitalisaatiolle ja siihen oleellisesti kuuluvalle ajattelun ja oman toiminnan kehittämiselle. Hiljaisen enemmistön sähköistäminen on vain muutaman helppokäyttöisen oppimisympäristön päässä.