Digitaalinen järjenkäyttö on osa yleissivistystä
13.12.2018
Puheenvuoro
Lapset ja nuoret oppivat itsenäisesti käyttämään laitteita sekä kuluttamaan ja tuottamaan sisältöjä, mutta eivät olemaan varuillaan. Ehkä mediakasvatuksen tehtävänä on myös “digitaalinen ehkäisyvalistus”?
Markus Neuvonen
Koulutusosaaja
Kirjoittaja on taustaltaan alun perin filosofian aineenopettaja, ja työskentelee parhaillaan koulussuunnittelijana Mediakasvatusseuran Media Coach EDU -hankkeessa.
Useimmat kasvatusalan keskustelua seuranneet tuntevat sanan ”diginatiivi”, ja monet kokeneemmat mediakasvattajat vaistonvaraisesti pudottavat t-kirjaimen pois sanan keskeltä. Kirjailija ja poleemikko Marc Prensky lanseerasi termin 2000-luvun alussa kuvaamaan lapsia, jotka ovat kasvaneet digitaalisen median ympäröimänä, ja joille erilaisten älylaitteiden käyttö on kuin toinen luonto. Tämä natiivius osoittautui kuitenkin paljon monipiippusemmaksi ilmiöksi kuin Prensky oletti: rutinoitunut tottumus erilaisten visuaalisten käyttöliittymien haltuunottoon ei vielä tarkoittanutkaan, että tosiasiassa ymmärtäisi tekniikasta tai mediasisällöistä mitään.
Prenskyn terminlanseeraus on kuitenkin ollut siitä onnistunut hanke, että se on havahduttanut avaamaan käsityksiä “riittävästä yleissivistyksestä”. On oivallettu, ettei ”yleissivistys” 2000-luvulla välttämättä tarkoita enää sellaista kaikille yhteistä sukupolvikokemusta, jossa urkuharmonin säestyksellä hoilataan Nälkämaan laulua ja irvistellään yhdessä vihlovalle sonaatille, joka syntyy liidun ja taulun duettona. Yleissivistystä ei pidä museoida jollekin vuosikymmenelle.
Mediakulttuuri ja yleissivistyksen historiallisuus
Yleissivistys on aina elävällä tavalla historiallista. Voidaan tarkastella esimerkiksi kirjoitetun tekstin – yhden yleissivistyksen peruspalikan – muutoksia pitkin historiaa.
Moni meistä muistaa vielä ns. vanhan kaunon. Mustekynien aikakauden kaunis, koukeroinen kaunokirjoitus on alun perin hyvin pragmaattinen keksintö. Se perustuu ensisijaisesti musteroiskeiden vähentämiseen ja tarpeettomien kynän nostojen eliminoimiseen. Ilman briljeerauksia, silmukoita ja sidostuksia kynästä valuva muste töhrii paperit, sormet ja vaatteet. Kyse ei siis ole pelkästään esteettisestä, vaan kontekstissaan myös hyvin käytännöllisestä tekstin ominaisuudesta.
Kun toimittaja-keksijä László Bíró 1930-luvulla mustesotkuihin turhautuneena kehitti kuulakärkikynän, koitti hitaan lopun ajat ornamenttikaunon tarpeelle. Kuulakärkikynän paksumpi muste ei töhrinyt aivan yhtä paljon, lyijykynistä nyt puhumattakaan. Silti kaunoa tahkottiin vimmatusti pulpeteissa vielä ainakin 1980-luvun kouluissa, vaikka enää harva sen ajan silkohapsista oli mustekynään kuunaan kajonnut.
Viimeisin tyyppikirjainuudistus tapahtui 2014 OPS:in uudistuksen yhteydessä. Kaunosta luovuttiin kokonaan, ja kaikille välttämättömään kirjoitustaitoon luettiin mukaan näppäilytaidot. Tämä muutos heijastelee sitä, miten käsin paperille kirjoittaminen on vähentynyt dramaattisesti yhteiskunnassamme, ja oletettavasti vähenee entisestään.
Lisäksi 2000-luvulla on kommunikaatioon ilmestynyt kokonaan uusia “tekstikieliä”, joilla on omat kielioppinsa, sanastonsa ja semantiikkansa. Tällaisia “kieliä” (tai kirjoitusjärjestelmiä) ovat esimerkiksi hymiöt, giffit ja kuvameemit, jotka edellyttävät kokonaan omaa luku- ja kirjoitustaitoaan – kieliä, joita “diginatiivit” puhuvat suvereenisti keskenään. Uudesta ”yleissivistyksestä” tämän osan “diginatiivit” omaksuvat helposti ilman opetusta. Siitä mediakulttuuri pitää huolen.
Digitaalinen turvallisuus kuuluu kaikille
Mediakulttuurin kasvatusmekanismit perustuvat pitkälti palveluiden (tai esim. pelien) tuottamiin palautesilmukoihin, jollaisista hyvä esimerkki on ”tykkäyksin” mitattu suosio.
Postaat jotain nokkelaa. Saat tykkäyksiä? Teet lisää samaa. Investoit aikaa ja energiaa, ja opit juuri siinä touhussa taitavammaksi. Tykkäilyn käyttövoimalla sinusta tulee oikea Instagramin Michelangelo, Facebook-päivitysten myöhempien aikojen Rabelais ja meemisotien häikäilemätön Goebbels. Saat ”heittausta”? Ehkä lannistut, ja teet jotain muuta.
Samalla, kun ihastelemme nuorten luovuutta ja kykyä tuottaa teknisesti puhdasoppisia (jos kohta aikuiselle kryptisiä) mediasisältöjä YouTubeen tai TikTokiin, tulisi huomata, mihin osaan 2000-luvun yleissivistystä tämä ympäröivä mediakulttuuri ei kasvata.
Se osuus on turvassa pysyminen ja järjenkäyttö. Yksityisten henkilötietojen nettiin vuotaminen ei rankaise välittömästi, vaan viiveellä (jos edes käy ilmi). Nykyaikaiset haitta- ja vakoiluohjelmat eivät kaada konetta, vaan ne urkkivat tietoja kaikessa hiljaisuudessa. Somessa tai peliyhteisöissä väijyvä hyväksikäyttäjä pyrkii rakentamaan emotionaalisesti turvalliselta ja luotettavalta tuntuvan suhteen kohteeseensa kaikessa rauhassa. Mis-, dis- ja malinformaatio on usein leivitetty täysin uskottavalta vaikuttavalla viestinnällä. Vahinko ei kulje kello kaulassa.
Vihapuheen ja kiusaamisen kaltaiset digivaarat ovat konkreettisia, usein välittömiä ja lapsistakin lopulta helposti ymmärrettäviä. Tietoturva-, informaatio- ja hyväksikäyttöuhat ovat sen sijaan abstrakteja, ei-välittömiä ja usein luonteeltaan hyvin epämääräisiä ja kummallisia. Ne putoavat mediakulttuurin taitoja ruokkivien palautesilmukoiden ulkopuolelle, ja voivat kohdistua lasten itsensä lisäksi esimerkiksi näiden vanhempiin.
Siksi juuri ne edellyttävät määrätietoista kasvatustoimintaa, ja mielellään alkaen heti, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimensa. Liiallinen pelottelu ja uhkakuvien hokeminen maalaavat mediaympäristöistä tietenkin tarpeettoman synkän kuvan. Tällaiset uhat pitää yksinkertaisesti osata konkretisoida ja tarinallistaa lapsille ja nuorille tavoilla, jotka saavat heidät ymmärtämään niiden olemassaolon ja relevanssin omalla kohdallaan. Kyse on loppujen lopuksi yksinkertaisista järjenkäytön peukalosäännöistä mallia “Älä klikkaa”, jotka riittävät turvaamaan rauhanomaisen elämän digitaalisissa mediaympäristöissä.
Opetamme lapsemme kulkemaan turvallisesti ja pelottomasti liikenteessä ja valistamme teini-ikäiset huolehtimaan ehkäisystä ja samalla suhtautumaan myönteisesti omaan seksuaalisuuteensa. Samaan tapaan meidän pitäisi onnistua valistamaan heitä myös älykkäässä mediankäytössä heti siitä hetkestä, kun he saavat ensimmäisen laitteensa käsiinsä.
On harvinaisen selvää, että aikakautena, jossa vietämme huomattavan määrän valveillaolostamme digitaalisissa ympäristöissä, digitaalisesta turvallisuudesta huolehtiminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen – niin vanhan kuin nuoren. Kenties tästä kasvatuksesta olisi aika kantaa laajempaa vastuuta.
