Puheenvuoro

Digi pilasi lapset – katso kuvat

Keskustelu digitalisaation vaikutuksista lapsiin on tärkeää, mutta perustuu valitettavan usein ennakkoluuloihin. Keskustelu kertoo kaiken kaikkiaan suuresta tarpeesta mediakasvatusosaamiselle.

Markus Neuvonen

Koulutusosaaja

Kirjoittaja on taustaltaan alun perin filosofian aineenopettaja, ja työskentelee parhaillaan koulussuunnittelijana Mediakasvatusseuran Media Coach EDU -hankkeessa.

Viime viikolla kuohui. Internetin ompeleet ratkesivat, kun Helsingin Sanomat uutisoi jälleen kerran miten digitaalisuus pilaa lapset.

Ehkä pilaa, ehkä ei. Haastatellun tutkijan kannanotot olivat huomattavasti maltillisempia kuin otsikko antoi ymmärtää – ja lukijan mediakriittisten silmälasien pitäisi valahtaa silmille viimeistään siinä vaiheessa, kun uutisessa mainitaan, että tutkimusta ei ole vielä julkaistu. Muista syistä puhumattakaan.

Mutta uutisen keskeisen ajatuksen kannalta tällaiset tiedeviestinnän etiikkaan kuuluvat ongelmat ovat pelkkä muotoseikka. Uutisessa oli selkeä pääväite: nuoret eriarvoistuvat, ja siitä on syytä olla huolissaan. Tämä on se väite, johon huomio pitäisi keskittää.

Vaikka oppimistuloksista saadaan erilaisia tuloksia riippuen miten niitä mitataan, siitä pitääkö nuorten yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta olla huolissaan ei oikeastaan vallitse kovin suurta erimielisyyttä. Uutisen tutkimuksessa eriarvoistuminen korreloitiin PISA-tulosten kanssa, mutta moni muukin mittari osoittaa eriarvoistumiskehitystä. Sitä paitsi kasvattajan ja kasvatukseen vakavasti suhtautuvan yksinkertaisesti kuuluu jo roolinsakin vuoksi olla huolissaan siitä, meneekö nuoriso tavalla tai toisella pilalle.

Erimielisyys vallitsee siitä, miksi ja millä tarkalla tavalla nuoriso “menee pilalle”, ja mikä olisi oikea tapa reagoida siihen. Onko “digi” syypää pilaamiseen ja eriarvoistumiseen, vai sittenkin arvokasta tietopääomaa joka kantaa nuoren tulevaisuuteen?

Tällä nuorison pilaantumisesta huolissaan olemisella on sinänsä pitkät ja arvokkaat perinteet, jotka ulottuvat läpi koko kirjoitetun historian. Esimerkiksi eräs länsimaisen filosofian rakkaimpia alkumyyttejä perustuu siihen, että Sokrates (n.300 eaa) uhkaa pilata nuoret opettamalla nämä ajattelemaan. Sokrates itse oli (väitetysti) sitä mieltä, että kirjoitettu teksti puolestaan pilaa nuoret.

Syytetyn penkillä nyt istuva “digi” ei tietenkään ole Sokrates, vaan mitä tahansa jostain ohjelmointikielten, googlaamisen ja oppimissovellusten väliltä. Tapa, jolla se “pilaa” nuorison tapahtuu aivan omalla, uudella ja täysin “digille” persoonallisella tavalla.

Hieman objektiivisempi ja neutraalimpi tapa ajatella asiaa olisikin “pilaamiskeskustelun” sijaan kysyä: millä tavalla nopeasti digitalisoituva mediaympäristö ylipäätään kasvattaa nuoriamme?

Mediakasvatuksen rooli

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä keskustelu on ollut aavistuksen turhauttavaa seurattavaa – koska juuri tästä kaikesta olisi mediakasvatuksessa kysymys. Siitä, mikä on tasapainoinen suhde käyttämiimme viestintäteknologioihin ja mediaympäristöihin.

Halusimme tai emme, lapset ja nuoret ovat jo pienestä pitäen osallisena mediakulttuuriin, joka kasvattaa heitä omalla tavallaan. He kumartuvat lumoutuneina hohtavien ruutujensa äärelle ja kommunikoivat keskenään salamyhkäisin hieroglyfein, vaikka kuinka tuomitsevasti heristämme sormeamme. Emme yksinkertaisesti ole opettajina, nuorisotyöntekijöinä tai vanhempina ainoita, jotka lapsiamme kasvattaa. Mutta olemmeko avuttomia sen edessä?

Emme ole. Mediakasvatuksellinen osaaminen pyrkii auttamaan juuri tämän todellisuuden kohtaamisessa. Se pyrkii tarjoamaan tutkimukseen perustuvan käsityksen siitä, miten lasten ja nuorten arkista mediankäyttöä kohdata kasvattajina ja opettajina – minkälaiseen käyttöön heitä tulisi ohjata.

Se, että HS:n uutinen herättää niin laajaa ja polarisoitunutta keskustelua kertoo omaa karua kieltään siitä, miten yksin opettajakunta on jäänyt mediakasvatuksen suhteen. Se kertoo siitä, miten avuttomaksi kasvattajat tuntevat itsensä vieraan ja nopeasti muotoaan muuttavan median edessä. Koulutusta ja tukea tässä muutoksessa elämiseen on ollut aivan liian vähän.

“Blame gamet” sikseen. Vikaa on tarpeetonta hakea Opetussuunnitelman perusteista, jotka parhaansa mukaan pyrkivät pysymään ajassa kiinni, tai edes laitteista, sovelluksista ja uusista, usein tieteellisten tutkimusten tukemista opetusmenetelmistä. Maailma on yksinkertaisesti muuttunut niin ohikiitävässä hetkessä, ettei kasvatusosaaminen ole pysynyt sen matkassa. On kurottava kovin pitkä matka orastavasta digidiletantista täydeksi avaruuskyborgiksi niin kovin lyhyessä ajassa.

Oireenmukainen hoito: mediakasvatusta kaikille?

Kenen vastuulla mediakasvatus lopulta on? Kuuluuko se esim. koulun äidinkielen opetukseen, vai pitäisikö siitä järjestää varta vasten omia oppitunteja? Vai kuuluuko se kotikasvatukseen?

Kysymys on väärin aseteltu, ja pyrkii ainoastaan pallottelemaan vastuuta. Mediakasvatus on laaja elementti, joka on syytä tuoda osaksi “vähän kaikkea”. Kouluopetuksessa sitä voi käyttää kytkemään opeteltavia aiheita ja asioita koulun ulkopuolelle melkein missä tahansa yksittäisessä oppiaineessa, tai kytkemään eri oppiaineiden opetusta toisiinsa. Osa mediakasvatuksesta – esim. tietoturvaan ja yksityisyydensuojaan liittyvä kasvatus – on niin kriittistä, että sen pitäisi olla kaikkien vastuulla. Osaa mediakasvatuksesta ei välttämättä edes tiedosta mediakasvatukseksi, kuten esim. kysymyksiä, jotka liittyvät laitteiden käytön fyysisiin tai psykologisiin terveysvaikutuksiin. Jotkut mediakasvatukselliset kysymykset ovat jopa turvallisuuspoliittisia, kun tarkastellaan esimerkiksi informaatiovaikuttamista.

Media on rönsyilevää ja monilonkeroista, ja se tunkeutuu arkeemme lukuisia väyliä pitkin. Tätä varten me mm. Mediakasvatusseurassa teemme työtä sen eteen, että lasten ja nuorten parissa työskentelevien mediakasvatusosaaminen vahvistuisi – esimerkiksi järjestämme maksuttomia Media Coach EDU -täydennyskoulutuksia, jotta opettajilla ja muilla ammatikseen kasvatustyötä tekevillä olisi mahdollisuus kamppailla tätä digitaalista heitteillejäämistä vastaan.