Digihyvinvointi – hyvä huono termi mediakasvatukseen

Entäpä sitten termi ”digihyvinvointi” (digitaalinen hyvinvointi, eHyvinvointi, digital wellbeing, eWellbeing)? Se on viime aikoina tullut osaksi digikieltä mm. terveys- ja sosiaalipalveluiden, nuorisotyön sekä kasvatuksen kentille. Kasvatuksen kentällä ”digi”-kieleen kuuluu koko joukko ristiriitaisiakin tunteita ja ajatuksia herättäviä termejä kuten digiloikka, digitaidot ja digimyönteisyys, joita hallitus kasvattajilta ja opettajilta peräänkuuluttaa.

Tunnustan, että vierastin ”digihyvinvointia” aluksi. Miksikö? Siksi, että ymmärrän hyvinvoinnin olevan moniulotteinen ilmiö, jonka digi-etuliite kutistaa. Ihmisen hyvin- tai pahoinvointi ei palaudu vain ”digiin”: digitaalisten medioiden ja sovellusten käyttöön ja tuottamiseen. Hyvinvointi rakentuu useiden sille merkityksellisten tekijöiden yhteisvaikutuksessa, digitaalisten ja ei-digitaalisten. Digitaalisten medioiden tai sovellusten ”omavaikutusta” on vaikea eristää muista elinympäristön vaikutuksista, kirjoittivat Tarja Salokoski ja Anu Mustonen jo kymmenen vuotta sitten. Hyvinvointia edistävä mediakasvatus on siis kiinnostunut siitä, onko digitaalinen media yksi niistä useista tekijöistä, joilla voidaan yhdessä selittää hyvinvointia. Jos, niin kuinka suuri osuus ”digillä” on suhteessa muihin merkitseviin tekijöihin?

Toisaalta, ”digi”-etuliitteellä voidaan havahduttaa ja kohdistaa huomio ajankohtaisiin hyvinvoinnin haasteisiin. Tämä näkyy myös tutkimuksen kentällä. Vuonna 2016 eurooppalaiseen digitaalisen osaamisen DIGCOMP 2.0 –viitekehykseen sisällytettiin uutena osaamisalueena ”Terveyden ja hyvinvoinnin turvaaminen”. Tänä vuonna julkaistiin artikkeli, jossa italialaiset sosiologit Marco Gui, Marco Fasoli ja Roberto Carradore kehittelevät digitaalisen hyvinvoinnin sekä digitaalisten hyvinvointitaitojen käsitteitä nimenomaan medialukutaidon tutkimukseen.

Summa summarum: kuten niin moni muukin asia, ei termi ”digihyvinvointi” ole joko hyvä tai huono. Se on molempia.