3 kysymystä: Tutkijatohtori Kaisu Hynnä-Granberg tutkii kehonkuvaa ja tunteita digitaalisessa mediassa
10.1.2023
Kolme kysymystä on Mediakasvatusseuran juttusarja, jossa esitellään tuoreita ja kiinnostavia projekteteja ja tutkimuksia. Tässä jutussa tutkijatohtori Kaisu Hynnä-Granberg kertoo tuoreen väitöskirjansa keskeisimmistä tutkimustuloksista ja siitä, miten hän kehittäisi mediakuvastojen käsittelyä kasvatustyössä.
1. Mitä tutkit väitöskirjassasi ja miksi?
Väitöskirjani käsittelee mediassa esitettyjen kehojen ja mediankäyttäjien kehojen tunnesuhteita käyttäen tapausesimerkkinä suomalaista kehopositiivista mediaa. Tarkastelen, miten media on vuorovaikutuksessa kehonkuvaamme ja tarjoaa rajauksia oman kehon tuntemiselle ja ymmärtämiselle. Vaikka sosiaalisen median aikakaudella mediakuvaston ”vaikutuksista” nuorten ja nuorten naisten kehonkuvaan puhutaan paljon, median ja materiaalisten kehojen suhteita on teoretisoitu yllättävän vähän. Olemassa olevat teoriat keskittyvät lähinnä perinteisiin medioihin, kuten elokuvaan, sosiaalisten ja digitaalisten medioiden sijaan. Tutkimuksellisesta vajeesta huolimatta julkista keskustelua hallitsevat uhkakuvat somen aiheuttamista kehonkuvan ongelmista. Koen tällaisen huolipuheen harhaanjohtavaksi, koska se antaa sosiaalisen median kuvastoista varsin yksipuolisen kuvan. Esimerkiksi kehopositiiviset representaatiot mainitaan yleensä vain sivujuonteena tai poikkeuksena hallitsevaan kehokuvastoon. Huolipuhe myös antaa ymmärtää, että median ja kehonkuvan väliset suhteet olisivat kausaaliset. Itse ajattelen suhteen olevan paljon monimutkaisempi.
Pidän tärkeänä, että niin julkisessa keskustelussa kuin tutkimuksessakin siirryttäisiin puhumaan enemmän eletyistä kehoista ja kehollisista kokemuksista sen sijaan, että kehoja kuvaillaan objekteina, joihin ollaan tyytymättömiä. Väitöskirjani perusteella tunteisiin keskittyvä tutkimus vastaa paremmin sitä, miten kehot koetaan arkipäivässä suhteessa medioihin ja ympäröivään maailmaan.
2. Nosta esiin kolme keskeisintä tutkimustulostasi.
Tutkimukseni esittää, että mediat ja mediankäyttäjien kehot ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Tämä merkitsee, että omat kehomme, mediassa nähdyt kehot, mediateknologiat ja median käyttötottumukset ovat yhteen kietoutuneita, eikä niitä ole tutkimuksessa tai arkipäivän kokemuksissa välttämättä mahdollista erottaa toisistaan. Väitöskirjassani esittelenkin ”tuntevan mediakehon” käsitteen (”the feeling body in the media”), joka kuvaa miten kehot elävät medioidussa yhteiskunnassa vuorovaikutuksessa mediassa nähtyihin kehoihin.
Toiseksi tutkimukseni osoittaa, että tunteisiin keskittyminen on avainasemassa kehopositiivisessa mediassa. Kulttuurissa, jossa ”normikokoista suurempia” kehoja (”larger-than-normative”) esineellistetään ja kuvataan muutosta tarvitsevina, tunteisiin keskittymisellä on yllättävää voimaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kehopositiivinen media avaisi – tai että sen tulisi avata – tilaa kokea vain iloa ja ylpeyttä. Sen sijaan myös negatiiviseksi miellettyjen tunteiden, kuten ahdistuksen, kokeminen ja tunnistaminen on oleellista, sillä ne auttavat hahmottamaan kehojen valtasuhteita kulttuurissa ja yhteiskunnassa.
Kolmanneksi tutkimukseni nostaa esille hyödyt, jotka liittyvät siihen, että kehoa tarkastellaan prosessina eikä muuttumattomana entiteettinä. Kehopositiivinen media viittaa kehoissa tapahtuvaan jatkuvaan ulkoiseen ja sisäiseen muutokseen, kun kehot vanhenevat, kasvavat, kutistuvat, tuntevat ja elävät suhteessa medioihin. Kun keho ymmärretään prosessina, esimerkiksi laihtumiseen liitetyt merkitykset saattavat pienentyä.
3. Miten tutkimuksesi valossa kehittäisit nykyisiä mediakasvatusmenetelmiä mediakuvastojen käsittelemisessä?
Mielestäni myös mediakasvatuksen tulisi painottaa elettyä kehollisuutta kehoja esineellistävien tarkastelutapojen sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun esimerkiksi kouluissa puhutaan median ja kehoihanteiden suhteesta, nuoria ohjataan havainnoimaan tuntemuksiaan vaikkapa selfieiden ottamisen yhteydessä. Sen sijaan en suosittele harjoituksia, joissa julkaistuista mediakuvista etsitään muokattuja tai ”valheellisia” kohtia. Nämäkin kuvat esittävät jonkun kehoja ja voivat olla merkityksellisiä oppilaiden itsemäärittelylle, eikä niitä tulisi siten tarkastella syyllistävään sävyyn.
Haaveideni mediaa ja kehoihanteita käsittelevässä mediakasvatuksessa korostuisi mediatuotanto ja oppiminen itse tekemällä. Lisäksi vallalla olisi kysymisen ja keskustelemisen ilmapiiri ylhäältä päin tulevan luennoinnin sijaan. Mediakasvatusta ei tarvitsisi aina edes alleviivata mediakasvatukseksi, vaan kehopositiivisia sisältöjä voitaisiin ottaa opetusmateriaaliksi varsin erinäköisissä harjoituksissa. Kehopositiivisia some-tilejä seuraamalla voitaisiin oppia esimerkiksi argumentaatiokeinoja ja kuvallista kerrontaa samalla, kun kehopositiiviset aineistot ohjaavat nuoria huomioimaan kehonsa tunteet.
