3 kysymystä: Miia Siutila ja Non-toxic – Pelikasvatusta kotona ja nuorisotyössä
17.2.2021
Kolme kysymystä on Mediakasvatusseuran juttusarja, jossa esitellään tuoreita ja kiinnostavia tutkimuksia, ilmiöitä ja projekteja. Tässä jutussa Turun yliopiston tohtorikoulutettava Miia Siutila kertoo Non-toxic – Pelikasvatusta kotona ja nuorisotyössä -selvityksestään, joka julkaistiin loppuvuodesta 2020.
1. Mitä tutkit selvityksessäsi ja miksi?
Selvityksessä tutkittiin miten peleissä ja pelikulttuureissa esiintyvä häirintä, vihapuhe ja syrjintä näkyvät kodeissa ja nuorisotyössä, tuntevatko kasvattajat pelikulttuuria tarpeeksi hyvin kyetäkseen neuvomaan nuoria näissä tilanteissa, sekä ovatko kasvattajat onnistuneet puuttumaan nuorten omaan peleihin liittyvään häiritsevään käytökseen. Tutkimus on osa valtakunnallista Non-toxic – syrjimätön pelikulttuuri -hanketta, jonka tavoitteisiin kuuluu pelikulttuurin ja pelitoiminnan kehittäminen avoimeksi, turvalliseksi ja syrjinnästä vapaaksi harrastukseksi.
Peleissä esiintyvän häiritsevän käytöksen tavanomaisuus on tunnettua ja tiedettyä. Myös Suomessa melkein kaikki paljon pelaavista nuorista ovat jossain vaiheessa kohdanneet jonkinlaista toksista käytöstä pelatessaan, useimmiten pelitaitojen haukkumista ja vähättelyä. Välillä varsinkin sosiaalisessa mediassa näkee väitteitä joiden mukaan pelit ovat kaikille tasavertainen maailma, jossa sukupuolella tai ihonvärillä ei ole mitään väliä. Kuitenkaan toksinen käytös ei jakaudu tasaisesti, vaan naiset ja erilaiset vähemmistöt kohtaavat sitä enemmän. Nuoret oppivat myös itse toimimaan samalla tavalla kuin muut pelaajat, jolloin heidän omasta pelikäytöksestäänkin alkaa löytyä negatiivisia piirteitä. Pelikasvatukselle, joka tähtää muun muassa nuorten oman pelikäytöksen siistimiseen, on tarvetta niin kotona, nuorisotyössä kuin kouluissa.
2. Nosta esille kolme kiinnostavaa tulosta selvityksestäsi
Varsinkin paljon pelaavat nuoret olivat puhuneet sekä vanhemmilleen että nuorisotyöntekijöille peleissä huomaamastaan häirinnästä, vihapuheesta ja toksisuudesta. He eivät kuitenkaan kertoneet kaikesta kohtaamastaan toksisuudesta eivätkä kaikenlaisesta toksisuudesta yhtä todennäköisesti. Varsinkin vanhemmille puhuttiin ennemmin tuttujen pelikavereiden negatiivisuudesta.
Vanhemmat ja nuorisotyöntekijät itse kokivat tuntevansa pelejä ja pelikulttuuria kohtuullisen hyvin. Monet pelasivat itsekin, vaikkakin usein erilaisia pelejä kuin nuoret. He kuitenkin usein kokivat juuri peleihin liittyvän tietotaitonsa haittaavan nuorten neuvomista ja opastamista peleissä esiintyvän toksisuuden suhteen.
Monet kasvattajat myös kertoivat nuorten omasta negatiivisesta käytöksestä ja siihen puuttumisen vaikeudesta. Toistuvista kielloista, uhkauksista ja rangaistuksista huolimatta nuoret usein jatkoivat kiroilua ja huutamista pelatessaan. Suurimmat onnistumiset tulivat pitkäjänteisillä ja toistuvilla keskusteluilla nuoren toksisen käytöksen syistä, vaikutuksista muihin ja tunteiden hallinnasta. Näistä puhumiseen ei vaadita kovin erityistä pelitietoutta, vaan ymmärrystä ihan tavallisesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä.
3. Terveisesi nuorisotyöntekijöille, vanhemmille ja nuorille?
Vaikka peleissä kohtaisikin negatiivista käytöstä ei sen takia kannata omaa harrastusta lopettaa. Muutosta ei kuitenkaan synny lähtemällä itse mukaan samaan toksisuuteen, vaan ennemmin kannattaa olla esimerkkinä siitä, minkälaisia toivoisi muidenkin pelaajien olevan. Vaikka pelatessa saattaakin turhautua, ei muiden pelaajien, varsinkaan samassa tiimissä pelaavien, haukkuminen paranna kenenkään suoritusta tai pelikokemusta.
Vanhempien ja nuorisotyöntekijöiden ei tarvitse olla pelieksperttejä voidakseen keskustella nuorten kanssa pelaamisesta ja peleissä esiintyvästä häirinnästä, syrjinnästä ja vihapuheesta. Aito kiinnostus nuoren harrastukseen ja mielenkiinnon kohteisiin riittää – nuori itse osaa kyllä opettaa kaiken tarvittavan tiedon lempipeleistään.
