12.4.2025
Mediakasvatusseura julkaisee osana juhlavuottaan seuran hallituksen puheenjohtajana toimineiden henkilöiden kirjoituksia juhlavuoden tulevaisuuteen tähyilevällä teemalla. Julkaisut koostetaan verkkosivuillemme blogiteksteiksi. Sarjan neljännessä osassa puheenjohtajana vuonna 2014 toiminut Olli Vesterinen pohtii mediakasvatusajattelun muutosta menneinä vuosikymmeninä.
Kasvatustieteen tohtori ja luokanopettaja Olli Vesterinen toimii ammatillisen opettajankoulutuksen yliopettajana Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa. Mediakasvatusseuran hallituksen puheenjohtajana hän toimi vuonna 2014.
Mediakasvatuksen viime vuosikymmeniä on analysoitu monin tavoin niin Suomen tasolla, kuin kansainvälisestikin. Kerron tässä blogitekstissä viime vuosikymmenien ajattelun muutoksista omalla kohdallani.
Ysärillä
Vuonna 1997 elämäni muuttui melkoisesti, kun aloitin opinnot Helsingin yliopistossa. Akateeminen ympäristö haastoi kriittisyyteen ja tieteellisyyteen. Samalla luokanopettajankoulutuksessa merkittäväksi muodostui konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen vannova opettajankoulutuksen uudistaminen. Seurasin sivusta, kun behavioristiseen ajatteluun nojaava ajatus opettajasta ”minä tiedän ja kerron teille” haastettiin antamaan arvo jokaisen omalle tiedonrakentelulle.
Yliopistoon kirjoille päästessäni avattiin minulle myös ensimmäinen oma sähköpostiosoite. Kun Suomessa Nokia-puhelimien edesauttama kommunikaatiomullistus yhdistyi sähköpostikommunikaatioon ja internetin laajamittaisempaan hyödyntämiseen, olin valmis näkemään myös oppimisen uusia mahdollisuuksia, joista myös monella tutkimus- ja kehitystyön saralla oltiin kiinnostuneita.
Nolkyt-luvulla
Aloitin mediakasvatuksen sivuaineopinnot ja jatkoin Pro gradu -tutkielmassa ja jatko-opinnoissani kouluun liittyvän mediakasvatuksen, erityisesti koulujen tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisen, parissa. Tutustuin Suomen laaja-alaiseen käsitykseen mediakasvatuksesta, ja Helsingin yliopiston Mediakasvatuskeskuksessa pyrimme osoittamaan myös tieto- ja viestintätekniikan opetus- ja opiskelukäytön näkökulmien sopimista mediakasvatuksen käsitteen alle.
Perinteistä mediaa ja tieto- ja viestintäteknistä lähestymistä yhdistämään tuli sosiaalinen media. Uskoin sosiaalisen median olevan suuri ja merkittävä mullistus. Se käsitti muun muassa blogit ja wikit, ja sainpa kutsun myös Facebookiin. Pohdin kollegoiden kanssa oikein jonkin verran medialukutaidon muuttumista sosiaalisen median merkityksen kasvaessa.
Samalla alkoi kouluttautumiseni tutkijaksi. Valtakunnallinen mediakasvatustoimijoiden kanssa verkostoituminen sai vauhtia, ja usko suomalaiseen mediakasvatuksen malliin oli vahvaa. Suomalainen mediakasvatus nähtiin verkostomaisesti eikä sen tarkkarajaista määrittelyä nähty välttämättömänä. Koulun oppiaineista löytää helposti mediakasvatusta niin kuvataiteen, suomen kielen kuin yhteiskuntaopinkin alueilta. Vertailukohtana voidaan pitää vaikkapa Englannissa tietyn eturyhmän eteenpäin ajamaa valinnaista Media studies -oppiainetta, jolle vahvan pohjan tarjosi Film studies 1960-luvulta alkaen, määrittäen vahvasti mitä Briteissä mediakasvatuksen käsitteen alle kuuluu.
2010-luvulla
Väitöstilaisuus oli se paikka, joka haastoi minut väittämään jotain mediakasvatuksesta. Väitin suomalaisen mediakasvatuksen mallin kaikessa laaja-alaisuudessaan olevan hyvä kansallinen malli. Lukeutuessani suht harvoihin mediakasvatuksesta väitelleisiin päädyin silloin myös Mediakasvatusseuran hallitukseen ja puheenjohtajaksi.
Koulutus- ja nuorisopolitiikassa mediakasvatuksen saralla tilanne näytti aika positiiviselta. Hallinnolliset ja poliittiset näkökulmat pyörähtivät mielessäni isosti, kun myöhemmin aloitin opetus- ja kulttuuriministeriössä koulujen digioppimisen projektipäällikkönä Uusi peruskoulu -ohjelman parissa.
Ajatteluni muuttui muun muassa valtion erityisavustusten myöntämiseen liittyen. Usein jonkun ”hyvä” ja ”tarpeellinen” törmää lainsäädännön tai hyvän hallintotavan ”välttämättömään” tai poliittisesti ”sopivaan”. Tällä tarkoitan niitä monia näkökohtia, joita myös mediakasvatustoiminnan ja -kehittämisen rahoituspäätöksissä joudutaan miettimään.
2020-luvulla
Paluu korkeakoulutuksen maailmaan innosti minua tarkastelemaan syvemmin koulutuksen digitalisaatiota. Korkeakoulujen digipedagogiikan kehittämisen ja opettajien digiosaamisen parissa aloin yhä enemmän miettiä, mistä muodostuu hyvät asiat esimerkiksi korkeakouluopiskelijoiden elämässä ja osaamisessa.
Viimeistään koronan pakottaman laajamittaisen etäopiskelun myötä aloin toivoa tasapainoisempaa tulevaisuutta opiskeluihin ja työelämään. Kasvokkainkin kannattaa olla ja tehdä.
Nyt generatiivisen tekoälyn kohdalla oppiminen on haastettu: Kenen tarvitsee oppia? Mitä tarvitsee oppia ja miksi? Kuka oppii, jos kone oppii? Näiden kysymysten äärelle edelleen katselen koulutusjärjestelmäämme ja opetuksen käytänteitä, nykyään ammatillisen opettajankoulutuksen vinkkelistä.
Mikä muuttuu? Ikä muuttuu
Iän myötä optimismi voi vähentyä. Oma teini-ikäinen lapseni haastaa mediakasvatukselliset käsitykseni tasaisin väliajoin. Houkuttaa ajatella mediakasvatusta yhä enemmän regulaation, rajoitusten ja uhkakuvien estämisen kautta.
Samalla mediakasvatus tuntuu tekevän omaa uudistumistaan myös Suomessa. Merkittävää on esimerkiksi se, että Helsingin yliopistossa ei enää juuri kenenkään tittelissä ole mediakasvatus-termiä eikä sitä ole Suomen suurimmassa yliopistossa enää mahdollisuus opiskella sivuaineena. On muiden lähestymistapojen ja toimijoiden aika nousta tekemään seuraavia lukuja suomalaisen mediakasvatuksen historiaan. Toivotan toimeen tarttuville onnea ja menestystä!